ANICIUS (katkerasti.)
Istukaamme ja juokaamme! Kuolkaamme kuin roomalaiset!
JUOPUNEET ÄÄNET.
— Juokaamme! Juokaamme!
VERUS.
Te mielettömät!
Ryskyen särkyy portti ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto alkaa tuo mahtava pauhu lähetä. Soitto lakkaa — ainoastaan huilunsoittaja jatkaa kauheata, valittavaa säveltään, aivankuin olisi menettänyt järkensä. Ja samalla alkaa lähestyvä orjajoukko laulun, jonka sävelessä kuvastuu ääretön voima, uhka ja hurjuus.
ORJAIN LAULU.
Kirottu olkoon Rooman maa ja mahti, jok' orjalaumain verta joi! Jo sortuu vallit vankat, kaatuu vahti — käy koston myrsky, salamoi! Kalskuu kalvat, särkyy salvat! Keihästäin eteenpäin! Nouskaa orjat ruoskan alta, syöskää maahan Rooman valta!
Näin sorjempi on seistä surman suussa
kuin alla orjan kohtalon!
Ja vaikka päättyis tiemme ristinpuussa,
Niin vapaa, vapaa tiemme on!
Kalskuu kalvat,
särkyy salvat!
Keihästäin
eteenpäin!
Nouskaa orjat ruoskan alta,
Syöskää maahan Rooman valta!
Laulun aikana ovat kaikki aivankuin lamaantuneina; kuuluu joitakin käheitä kuiskauksia, toiset pyyhkivät hikeä otsiltaan ja muutamien katse harhailee kuin apua etsien — ja hiljalleen, taukoamatta sataa punaisia ruusuja… Mutta kun laulun loppupoljennot jymähtävät kuin muurinsärkijän iskut ja yht'aikaa viimeisen sanan kanssa palatsin ulko-oveen todella tärähtää muurinmurtaja, niin silloin on heidän voimansa lopussa: jotkut tukkivat korvansa, pari naista kaatuu kirkaisten lattialle ja koko joukko pakenee sisähuoneisiin horjuen, kaatuillen ja mielettömästi kirkuen. Eroittaa vain muutamia huudahduksia.
POMPONIA (takertuen epätoivoisesti Liciniuksen käsivarteen.)
Pelasta minut… Pelasta minut…!
LICINIUS (itsekin tuon joukkokauhun valtaamana.) Sinä olet mieletön, Pomponia… No tule, minä vien sinut pois täältä … pois täältä!