SPARTACUS (syvällä, läpitunkevalla äänellä.) Olen kuullut sinun sanoneen, että orjatkin ovat ihmisiä. Ja kun sellainen mielipide on kovin harvinainen Roomassa, niin … en sinulta tahdo mitään. Saat siis poistua. Mene heti.
Verus nousee ikäänkuin hypnotisoituna ja lähtee ovea kohti.
SPARTACUS (astuu pari askelta ovea kohden, sanoen ovella seisoville.) Menköön hän rauhassa! — (Kääntyen Traseakseen.) — Sinutkin tunnen ja sentähden saat mennä.
TRASEAS (voimatta enää säilyttää tyyneyttään, nousee, lausuen ylpeällä kiihkeydellä.) Suo minun huomauttaa, että olet erehtynyt: Sinä et vielä ole mikään käskijä! Minäkö tottelisin sinua!? Jos minä ja muutamat muut nyt kaatuvat, mitä siitä! — tiedä, että vielä seisoo Rooma! Samalla sanon sinulle, minä vannon kautta Haadeksen varjojen! — etten milloinkaan tule tarvitsemaan sinun armoasi!
SPARTACUS (kylmästi).
Kuten tahdot.
Ulkona odottavan joukon melu alkaa kiihtyä ja salin oville ilmestyy muutamia pelästyneen näköisiä ylimyksiä.
LICINIA (värisevällä äänellä.) Mitä sinä aijot… — (Kun Spartacus ei vastaa, jatkaa vähitellen kiihtyen.) — Mitä sinä aijot tehdä? Minä pyydän sinua, Spartacus: lopeta tämä kapina, luovu väärältä tieltäsi, ja minä olen varma, että sinä saat vielä anteeksi… Älä saata itseäsi turmioon! Minä pyydän sitä, Spartacus…
SPARTACUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Licinia! Nyt minä en enää ole orja… Seuraa minua!
LICINIA.
Mitä sinä uskallat puhua! Sinä … sinä olet juuri polttanut kotini!
Sinä, joka…
SPARTACUS (yhä kiihtyen.) Ihana Licinia! Minä rakastan sinua! — (Hellästi ja rajusti.) — Päivät ja yöt ikävöin sinua… Jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen, joka vierii ijäisyyteen, ajattelen vain sinua, Licinia! — (Kuiskaten.) — Tule mukaani ja minä jätän kaikki, kaikki! Menemme kotimaahani ja elämme siellä onnellisina… Siellä…