Spartacus loikoo leijonantaljalla, nojaten päätään käteensä. Hänen kasvonsa näyttävät hetken kauniilta ja uneksivilta ja hänen silmänsä tuijottavat jonnekin kauas… Hän muistaa kotimaansa, äitinsä… Hän huokaa raskaasti ja hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi ja synkäksi. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän tuskallisesti:
— Äiti … missä sinä olet? — Ei, ei!
Hän syöksyy ylös ja kävelee usean kerran ympäri telttaa, istuutuu jakkaralle ja tuijottaa yhteen paikkaan epätoivoisin katsein.
— Missä ovat minun pienet, pienet sisareni … äitini? Lävistikö heidät roomalaisen keihään kärki… Vai…
Äänettömyys.
Hän nousee koko pituuteensa ja hänen silmänsä välähtävät sietämättömän teräviksi, kun hän uhkaavasti hammasta purren sähähtää:
— Missä he ovat?
Ja taas hän astelee kauan notkein, äänettömin askelin — aivankuin lujaan rautahäkkiin sulettu peto. Istuutuu ja painaa kasvot käsiinsä, mutisten kolkosti:
— Miksi minä en saata unohtaa … unohtaa … unohtaa…
Äänettömyys.