SPARTACUS (pitkän äänettömyyden jälkeen, synkästi.)
Sinä päivänä minä vannoin kostavani. Ymmärrätkö sinä nyt, Licinia?
LICINIA (epätoivon kiihkeydellä.) Eikö sinun kostosi määrä sitten milloinkaan täyty? Kahdeksan roomalaisarmeijaa olet sinä maahan hakkauttanut… Ja muistatko, miten Po-joen taistelun jälkeen pakotit vangiksi joutuneet ylimykset taistelemaan keskenään kuin gladiaattorit — orja-armeijan katsellessa… — (Värähtäen.) — Siellä kaatui minunkin veljeni…
SPARTACUS. Se juhla vietettiin Crixuksen ja hänen tuhansien tovereittensa kuoleman kostamiseksi.
LICINIA. Niin … sinulla on syytä… Mutta eikö nyt jo riitä kostoa…? Spartacus … minä tahdon korvata sinulle kaikki … sovittaa kaikki… — Etkö sinä jo voi unohtaa, Spartacus?
SPARTACUS (katkerasti.) Unohtaa … unohtaa! Mutta ajattele: siitä päivästä on kulunut vasta kymmenen vuotta! Ja vaikka omasta puolestani unohtaisinkin, niin en voi unohtaa toisten puolesta. — (Kiihtyen.) — Minä en unohda, että kotimaani hävitettiin — minä en unohda niitä kymmeniätuhansia orjia, veljiäni — kuuletko, veljiäni! — jotka ovat kuolleet piinapenkissä ja ristillä täällä kirotussa Roomassa! — Sinä olet kaksi kertaa pyytänyt minun lopettamaan taistelun — mutta miten minä voisin sen lopettaa, kun Rooman ylimystö on kauhealla sorrollaan sen synnyttänyt! Ei! Nyt on taistelu elämästä ja kuolemasta; täällä on tuhansia, joilla on edessä vain kuolema — ja minä olen yksi heistä.
LICINIA. Turhaan sinä taistelet Spartacus. He eivät ansaitse sinun uskollisuuttasi. Kuule, mitä ilmoitan sinulle: nuo sinun veljesi ovat valmiit sinut pettämään…
SPARTACUS (säpsähtäen.)
Mitä sanot?
LICINIA.
He pettävät sinut!
SPARTACUS.
Se ei ole totta!
LICINIA. Minä näytän sinulle, että se on totta! — Katso tätä kirjettä, jossa Enomanus suorastaan myy sinut! Jossa hän sitoutuu avustamaan vangitsemistasi sillä ehdolla, että hän itse saa täydellisen anteeksiannon.