SPARTACUS (kokonaan muuttuneella äänellä.) Suo minulle anteeksi, Licinia. Ja sallitko, että kerron sinulle erään tarinan … niin sinä ymmärrät minua hiukan ja huomaat, kuinka mahdoton sinun pyyntösi on. Istu tähän, Licinia.
LICINIA (istuutuu kuiskaten.)
Kerro…
SPARTACUS. Kaukana Traakiassa oli kerran viidentoista vuotias poika. Eräänä päivänä palasi hän isänsä kanssa pitkältä metsästysretkeltä vuoristosta, ja kun he lähenivät kotiaan, paloi se hirveänä roviona: vihollinen oli sillä aikaa hyökännyt kylään… Hänen veljensä makasi rinta lävistettynä, ja juuri kun he saapuivat paikalle, heitettiin hänet vielä elävänä liekkeihin… Isä tahtoi syöksyä pelastamaan poikaansa, mutta hänet estettiin; ylivoima oli liian suuri, hänet lyötiin maahan ja nauraen käski nuori vihollispäällikkö naulata hänet suureen tammeen… — (Muistonsa valtaamana.) — Licinia! Tuo poika makasi sidottuna vieressä ja näki miten paksut rautanaulat lyötiin niin että luut rouskuivat isän jalkojen ja käsien lävitse … noiden käsien, jotka olivat häntä kantaneet ja hyväilleet… Hän näki rakkaalta otsalta vierivät hikihelmet, näki miten huulet värisivät ja muuttuivat sinisenkalpeiksi … huulet, joita hän lukemattomia kertoja oli suudellut… Ja kaiken aikaa raikui hänen korvissaan vihollisten pilkkanauru! — Äitiään ja pieniä sisariaan ei hän enää milloinkaan nähnyt, sillä hänet vietiin heti kauas — orjaksi — (Äänettömyys.) — Tiedätkö, ketä nuo viholliset olivat?
LICINIA (hiljaa, kalpeana.)
En…
SPARTACUS (raskaasti.) Ne olivat roomalaisia — ja poika, josta kerroin, seisoo nyt edessäsi.
LICINIA (peittäen kasvonsa.)
Jumalat … Jumalat…
SPARTACUS. Tiedätkö, Licinia, mikä oli päällikön nimi, joka johti sitä roomalaisjoukkoa?
LICINIA (sopertaen.)
Kuinka minä sen tietäisin…
SPARTACUS (kolkosti.) Marcus Licinius — sinun isäsi.
LICINIA (kirkasee ja on vähällä mennä tainnoksiin.)
Ah! Spartacus … lopeta…! Lopeta vihdoinkin…