SPARTACUS (muuttuen heti kylmäksi ja pilkalliseksi.) Sepä ystävällisesti sinulta, että olet vaivautunut tänne asti pyyntöinesi! Mutta eikö olisi ollut parempi, että olisit mennyt Crassuksen luo — hän tietysti lopettaisi heti taistelun, jos vain pyytäisit! Onhan hän sinulle niin läheinen … Minä olen kuullut…
LICINIA (tuntien itsensä heikoksi Spartacuksen pilkan ja varmuuden
edessä.)
Se ei ole totta…
SPARTACUS.
Se asia ei kyllä kuulu minulle. Mutta mikä on saattanut sinut, ihana
Licinia, tähän ystävälliseen toimeen? Minkätähden olet juuri sinä
tullut?
LICINIA (epäröiden.) Minä … minä tahtoisin, että luopuisit … että … niin — minä tahdon pelastaa sinut!
SPARTACUS (murhaavalla ivalla.) Mikä suurenmoinen kunnia minulle! Mutta sano minulle: mistä päivästä lähtien on "orja, rosvo ja kapinoitsija" tullut Rooman ihanimman ja ylistetyimmän tyttären huolenpidon esineeksi?
LICINIA (tuskallisesti.)
Ah, sinä et ole enää entinen Spartacus…
SPARTACUS (kiihtyen.) En, kautta Zeuksen! En! Minä en ole sama, jota sinä sait mielin määrin häpäistä! Minä olen sen jälkeen oppinut jotain roomalaisilta! — (Muuttuen taas pilkalliseksi.) — Mutta etkö pelkää saastuttavasi itseäsi täällä — orjien seassa…!
LICINIA (kuohuen.) Sinä … sinä pilkkaat minua! Sano, eikö minulla ole syytä vihata sinua enemmän kuin ketään maailmassa! Sinä — omaisteni, ystäväini surmaaja! Sinä — kotini hävittäjä! Sinä — veljeni, isäni murhaaja…
SPARTACUS.
Miksi siis olet tullut? Olisit pysynyt siellä palatseissa … pidoissa!
LICINIA.
En olisi koskaan voinut uskoa, että sinä puhut noin minulle … —
(Purskahtaa itkuun.)