SPARTACUS (syöksyen ylös.)
Licinia! Mitä sinä puhut! — Ei, ei! Minähän olen vain orja…
LICINIA. Miksi muistutat minulle menneitä… En ajatellut … en tuntenut sinua silloin — enkä itseäni… Ymmärrä minua: minä olen roomalainen ja sinä olit … niin, niin… Mutta nyt minä ymmärrän… Minä rakastan sinua!
SPARTACUS (katsoo häneen aivankuin näkisi unta, sanoen raukeasti.)
Sinä … sinä valehtelet niinkuin ennenkin…
LICINIA. Sinä et tahdo enää ymmärtää minua… Sano, koska olen sinulle valehdellut…?
SPARTACUS. Sinä itse olet ollut minulle valhe… Sinä valehtelit minulle katseillasi, hymylläsi, kainoudellasi, heikkoudellasi — minä en ole niitä unohtanut! Sinä olet minun elämäni suuri valhe…
LICINIA (tuskallisesti.) Ei! ei! Sinä erehdyt … sinä erehdyt… Minä en ole sitä tahtonut… Minä olen sinua aina rakastanut… Ja voitko tietää, mitä olen kärsinyt… Lähes kolme pitkää vuotta olen minä katunut, katkerasti katunut ja sinua kaivannut … sinua ajatellut… Minä rakastan sinua!
SPARTACUS (epätoivoisesti.)
Oi, Licinia, mitä sinulle sanoisin…? Sinä olet tuossa edessäni…
Sinä, ihanin olento maan päällä! Sinä olet kuin jumalatar — sinä olet
kuin itse totuus… Ja kuitenkin tunnen, että sinä valehtelet…
LICINIA (itkien.) Oi, Spartacus… Kolme vuotta olen vain sinua ajatellut… Ja nyt sinä et usko minua…
SPARTACUS. Ah, Licinia! Sinä saatat minut hulluksi! Minä en voi… Minä rakastan sinua kuitenkin! — (Tempaa Licinian syliinsä, syleillen ja suudellen häntä hurjan kiihkoisesti.) — Licinia! Se olet sinä … todellakin … Licinia! Rakastatko minua…?
LICINIA (hymyillen, silmät kyynelissä.)
Ah, Spartacus…