VAKOOJA (varmasti.)
Ei!
SPARTACUS (katsoen häntä hetkisen.)
Viekää hänet pois! — (Astelee Licinian eteen kuiskaten itsekseen.) —
Minun aavistukseni… Minun aavistukseni…
Äänettömyys.
— En minä sitä ihmettele, että petoksella ja kavaluudella koetit tuhota minut ja joukkoni. En — sillä siihen on sinulla totisesti syytä! — Niin — nyt minä ymmärrän! Sinun vakuuttelusi, sinun "rakkautesi" oli ansa, kuoppa, johon minut piti pyydystettämän kuin petoeläin! .. — (Katkerasti.) — Sinäkö olisit rakastanut minua — minua, jonka paljas nimen kaiku oli sinulle kauhistus! — (Tarttuen päähänsä.) — Ah, minä muistan kaikki! — (Raivoisana.) — Sinä kurja valehtelija, petturi! Ole ikuisesti kirottu!
LICINIA (aikoo jotain puhua, mutta hän on aivankuin lamaantunut, hänen huulensa värisevät ja hän huohottaa kuin kuoleva.)
ARTARIK (kiihtyen.) Sinä itse olet syypää onnettomuuksiimme! Sinä tämänkin petturin säästit — sinä häntä suosit — sinun telttaasi hän tänäänkin ensimäiseksi tuli! Ehkä hän on koettanut sinuakin vietellä luopumaan taistelusta — pettämään itsesi…
SPARTACUS (keskeyttäen.)
Vaiti!
ARTARIK (yhä kasvavalla kiihkolla.) Minulla on oikeus puhua tästä! Eikö saisi enää kysyäkään? Ehkä olet jo luvannut jättää meidät?!
SPARTACUS (lähenee kuolonkalpeana Artarikia, tuskalla ja raivolla.)
Sinäkin … sinäkin … sinäkin… — (Kääntyen Liciniaan, hurjasti.)
— Oletko nyt tyytyväinen?
LICINIA (kuiskaa menehtymäisillään.) Kuule minua! minä rakastan sinua… Luovu heistä ja paetkaamme täältä… Näethän, miten he sinut hylkäävät…