Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!
Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:
— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.
Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta huomioon.
— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa… Ja etkö näe, että on noussut sumua.
Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää muistanutkaan vaaraa.
Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.
Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin. Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös, vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain loikkauksin.
Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en voinut…
Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.