Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:
— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä synkemmiksi.
— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.
Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen kasvonsa synkkenivät.
Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.
* * * * *
— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.
Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, — meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui tapaus, josta nyt aion kertoa.
Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia. Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi enempää.
Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni. Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.