Urkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten tarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat huulensa, ja purskahti itkuun.
Ja kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut sanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, — vaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.
Urkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.
VAIKEIN HETKI
Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta, valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä jokapuolella musta Pohjolan yö.
Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.
Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun hilpeästi:
— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.
— Minunko?
— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon seikkailuja.