Mauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät kasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä tuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän muisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi jatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.
Hän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset sitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon ja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi niin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi. Hänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän tehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle vastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten eläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei hän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen kolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä, mutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin perinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, — samassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.
Vaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän hirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain niin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.
Toverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun ensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului sana kuolema, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen…
— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos jättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. — Huomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me paloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään hauku!
Urkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien niinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen ruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi vannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti takaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi, että Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan ajattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.
Toiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin heltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin valan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että hänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.
Kun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa uhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne kautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te aloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä sittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän täytyy kuolla, jos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa, mutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät, niin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka piiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?
— Ymmärrän…
— Menkää siis, älkääkä unohtako kuolemaa! — lausui Mauri hitaalla, juhlallisella äänellä ja viittasi oveen.