Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista. Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — mutta miksi jätin hänet? Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.

Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni, ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.

Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia, vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.

Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä silloin hän kuoli.

* * * * *

Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä miehen on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa, mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet, kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.

Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.

Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, — lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.

Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle. Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa…

Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta, tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa kohtausta.