Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä, — vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin kauheat, kuolleet silmät.
Sitä kesti niin hirveän kauan…
Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain kuunnella, kuunnella…
Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta ymmärsin…
Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun, — ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja liikkumattomana…
Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi paleltuneen linnunpojan varpaat…
* * * * *
Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa, hillitysti:
— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se tapaus siellä pellolla… Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin hetki.
* * * * *