Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.
Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:
— Vieläkö se isäntä elää?
Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja välinpitämättömästi:
— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta pelloltaan rinta läpi ammuttuna.
Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta koitti.
Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät, niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.
Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman suuri, kiukkuansa sähisevä käärme…
Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:
— Kas, revontulet!