* * * * *
Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti, katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon harjakset.
Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään. Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle… Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat laivaan jääneitä.
Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen pätevyyttä heti.
Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin; siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää kävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka Aarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.
Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän juoksi.
Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.
Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.
Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona, ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.
Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt. — aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä, sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin siellä tai vietäisiin Siperiaan… Hän ei saisi enää koskaan nähdä lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään… Ei, ei, se on mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi: