— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa… Niin — en tule!
Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.
Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä, ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta, juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän juoksi…
Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:
— Stoi! Streljait! Stoil
Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä, käheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä. Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia kipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin…
Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja niiden joukossa harmaan kiven.
Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle maaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja sieppasi pistoolin taskustaan.
Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin. Santarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä sotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.
Aarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän huudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä: