— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!
Joukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä kiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän uudelleen eteenpäin.
Nähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä tuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän kyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan riehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu jokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle rintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki peräkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään, — ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi…
Hänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti kohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän oli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen alas tukkien sekaan, ja hän tiesi, tunsi, ettei voisi tauota: hän laukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi uuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä…
Hän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo liipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin ilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi lakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään ja lisäksi vielä sai nojata kiveen.
Mutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän toivoi, tahtoi, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja laukasi.
Mutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli vikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan sattuneen.
Sitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko lähti juoksemaan takaisin.
Aarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään selkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi, kääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan yhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti vilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi odottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.
Vasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita, kun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko oli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa metsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän tunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin tullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!