* * * * *
Mutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien luopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti kymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä kohden.
Ensin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän metsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle paimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien jälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti huolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.
Hän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän, niin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän näki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan leppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle paikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei santarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli kuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat metsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.
Aarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren, ja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista reunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut aavistustakaan, että otus kulki jälessä.
Kun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät he uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti kaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että hänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi hirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka tekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen herkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi. Ja väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään, nauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut hauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat noloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät rantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui makaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.
Aarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä kouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko painui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa meren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.
Hämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin harmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana ja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan, koko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.
Aarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan mielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen veneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä sinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen olisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.
Vihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä, varovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen, mutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului samassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut kuisketta, kokonaisen joukon askeleita…