Hän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus kouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.
Aarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. Pelkäsikö hän todella, — ja mitä hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä? Tulkoon kuka tahansa!
Hän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä lähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa, mutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi heti ja tunsi tämän tuttavakseen.
* * * * *
Vasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli vartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat vieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää asia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren nokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki veneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.
He lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat varovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä kuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten kajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja etäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan…
Mutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne koneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene tuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa, niin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren sysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta kuuluvaa kirousten ja huutojen melua.
Aarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta kuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita pimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.
Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen tuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla hänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja hämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta lapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan sonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa sitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on menehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä puunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee…
Niin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön, joka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia kansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri äsken tuolla pimeällä rannalla oli kohdannut kuoleman: Vain pari sekuntia myöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan vierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai vetäisi viimeisiä henkäyksiään…