Ja nyt hän on vapaa, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa hyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa…
— Niin… lapset… mitä?
Nuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan, ja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä kylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen eronhetken muisto.
Hän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa ponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut, valtasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään tuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena kuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa tukehtuneen nyyhkytyksen…
Ei — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään silmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa paitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree hammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat huulet vääristyvät… Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa heidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen koura puristaisi, tukehuttaisi…
Hän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta kaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä, tulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät aavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan: hirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin. Hänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät orvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei koskaan…
Ja yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen hartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa äänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni… pienet… poikaseni…
PALKANMAKSU
Mauri Hautala oli juuri istahtanut kahden toverinsa pöytään, kun hän näki erään tummaverisen miehen tulevan kahvilaan ja arasti vilkuillen istahtavan vastapäätä olevaan nurkkapöytään.
Mauri tarkasti salaa miestä, ja yhtäkkiä hän muisti, että tämä oli eilenkin ilmestynyt tänne hänen jälkeensä, ja kun hän huomasi miehen pari kertaa katsovan itseään syrjäsilmin, tunsi hän jotenkin sisäisesti vaistoten, että mies oli sama, joka jo useampana iltana oli hiiviskellyt hänen asuntonsa läheisyydessä. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan päätti ottaa selvän asiasta.