Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee »rengin» arvonimen.
Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.
Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä, suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei itse hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä, tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan, että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.
Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena kuin kuollut.
Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan. Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta, kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.
Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi. Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa, hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut muuta kuin kylmyyttä osakseen.
Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa, mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina; kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi niillä huomenna kotiin.
Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla ajattelematta noita surullisia asioita.
Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin kotona.
Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä joululauluja, puhua isästä, kaikesta…