Vihdoin hän nukkui.
* * * * *
Aamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä voimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja lentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin jääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen…
Niin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie peittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja suitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi kotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät hajoavat vielä kokonaan!
Mutta hänen täytyy päästä!
Kaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi puolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.
Antti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka ajattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun he eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he luulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen tielle… Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne pimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen ikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten uupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:
— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään kuin jonkun murusen…
— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun jaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. — Mutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten lähde.
Isäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja
Antti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan.
Mutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui
päättäväisesti: