— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen reisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä vastuunalainen,— minä olen kieltänyt.
Ja aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen vastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.
— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin ja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa, eikä saappaita…
Hänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven tylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä itkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa, onnistui hänen pidättää se.
— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika vaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin…
— Ihminen se sitten olisikin… — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.
Antti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle salaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti lähti kulkemaan kotia kohden.
* * * * *
On jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen paksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa lyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa, — ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten hukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen ympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat kastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.
Tie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen. Kuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan tuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen hampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan työtään…