Mutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi Antti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo jäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi istahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti ympärilleen…
Mutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten, katsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi nyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien ympäröinyt hänet.
Ja hän oli vasta Nummisuolla… Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta oli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys kohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa yhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:
— Ei — ei. Minä en jää tänne… Minun täytyy päästä kotiin.
Hän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon tukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä sitä hangella istuessaan.
Mutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi huomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan irtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä kiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan löytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen nenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.
Tuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä tiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin suunnattomaan, harmaaseen harsoon.
Antti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut entistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään viljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän muisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi vasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja jalkain alla.
Antti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa tienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta nytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui hänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän jäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä vauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa, jota hän ei uskaltanut ajatellakaan: eksymistä. Hän pysähtyi, kääntyi hätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, — mutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli…
Hän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti ajatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että täytyy ennenkaikkea tyyntyä.