Yhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun matkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin hän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui antavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen miten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot…

* * * * *

Antti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli voittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen tuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti ajatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi levätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella itsekseen; kotiin, kotiin…

Tuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli kummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi jalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota samaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi yhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin hän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän kärki oli auttamattomasti auennut.

Antti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa pelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui korkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata taivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.

Antti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja lähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta ei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.

Sitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta, tuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän, toisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella niin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren: kotiin, eteenpäin…

Eräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen ja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui painavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi, hän ei tuntenut kylmääkään…

Antti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut mitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan…

— Äiti, äiti!