Se parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän hypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain polvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään, ja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja unohtuivat kummallisesti.
— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti tuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä. Ja yhtäkkiä hän näki totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja siskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — kuolema vierellään.
— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen kaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.
Hän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa ensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt viime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin uudestaan eteenpäin.
Hän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten hän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin tuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi, nousi nilkkaan, sääreen…
Hän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta kaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta kinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa paleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa, mutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä kuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin horrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän lyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen hämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta: eteenpäin, eteenpäin, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, — niinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.
Mutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja kylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui monta kertaa siihen, ettei ajatellut, muistanut mitään. Ja sitten hänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen…
Antti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti seisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän käsitti, että se oli todella kuoleman koura, jonka hyydyttävä kylmyys jäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet tänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät epätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli niin kamalaa heidän tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.
Hän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma oli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi hän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä pehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan läpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni niittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja sekin antoi taas toivoa ja innostusta.
Mutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat sangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi palaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen parvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen, ettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa, herpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin niinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän tunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä uudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat yhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille: