— Eteenpäin, eteenpäin!
* * * * *
Miten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin tuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin, kun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä, tuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten, hän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa…
Vasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa ja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä, vapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen tunteesta.
— Voi lapsi parka…
Äidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa. Häntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita hierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat. Mutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja pistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät ja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän koetti ajatella onneaan: vihdoin kotona, — mutta hän ei voinut ajatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat taukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui koko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen. Mutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko ruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa muuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus, joka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän itkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut hillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun olemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime aikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan hillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.
Mutta hän sai sittenkin itkeä äidin sylissä, jota hän oli niin haikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen hellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja lämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin vaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.
— Voi lapsi parkani… Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä…
Nuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä vaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.
— Antti parka… älä itke…