— Älä itke, Antti… Saat pullaa… Minä annan… omasta osastani.
Hänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän muistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä eikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita varpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo tuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun äiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti, hymyillen ja itkien:
— En minä enää… Minun on niin hyvä olla… äiti… Minähän olen täällä… kotona…
* * * * *
He olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän hiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa kaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja nähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.
Sillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta viikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki oli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä oli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän leipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta, ikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti äiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen päänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen tuskallisesti poispäin.
Antti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin epätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä nyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?
Jumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän onnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä, kärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan, katoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen onnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset sellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman Jumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala äsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt perille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan, ja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa ja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.
— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin kasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.
— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka varmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin… Eikö niin äiti?