Äiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi puhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen sielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä auttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:
— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin Jumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti Kankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan vielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja! Mitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen saadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä, että hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti… Voi, nyt tiedän sen niin varmasti!
Antti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi salaperäisestä liikutuksesta värähtäen:
— Niin äiti… Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi! Me laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä lohduttanut!
— Voi lapseni… — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan vasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta». Hetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen lastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:
»Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan.
Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan.
Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa,
Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»
Antti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut huolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää kiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja lisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi hän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken Vapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin laulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun loputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:
— Sinä… rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan…
* * * * *
Seuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen jalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut ajatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut syödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan hän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.