Mutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa hakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi Antti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut kysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon peitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti hengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta jähmettynein katsein eteensä.
Vihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut haukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan. Toisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa takaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä oli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria kiloa…
Antti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui kauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.
Hän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen tuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana uudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas horjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin ilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.
Mutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin päivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin puolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta suksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä kohden.
Mutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka lumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi, hämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat takertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän koetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin jähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan suuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä…
Antti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja liikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut olisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää koskaan.
Antti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti huohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa vasten ja parahti tuskallisesti:
— Voi äiti… jos te kuolette!
Hän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja surullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja tuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava epätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi parka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli sentään äiti, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän lakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen: