— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti…
* * * * *
Kun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä aivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava tuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja hyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä orporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa, unohti hän kokonaan oman kohtalonsa.
Mutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset upposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät ja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia, vaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana tunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen suden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka hän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle, — ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja niinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt elämän myrskypilvien peittoon…
Antti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa, missä jouluiltana luuli eksyneensä.
Se lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen mielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön metsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä, tulevaisuutensa.
Mutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, — ja hän oli kuitenkin selviytynyt.
Antti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.
ISÄ JA POIKA
1.