Kello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle. Kun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin ankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti katsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet kiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä, — mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten kovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne tultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli pelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.
Vihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun ovea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä hiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen hoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:
— Miten hänen laitansa on? Onko hän…?
— Kenestä te puhutte?
— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.
— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar hymyillen.
Miehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä välitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla kuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.
— Jaha… Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!
— Poika… poika… — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.
— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta julmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos tahdotte.