Kuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten. Sitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen ainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin. Astuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista pienokaista.
— Katsos nyt… tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen katseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?
Miehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan. Kaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune kuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään heidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän tuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se tuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli käsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen sydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen käteensä. — Nythän on kaikki hyvin… Katsopas, miten kaunis hän on…? Ihan sinun näköisesi…
Tämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli sen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti pienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli jotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu…
— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko iloinen?
— Oi minä olen niin… niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti mies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin, että sinä kuolisit.
Nuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa vastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin, kyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:
— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet saa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää… Kaikki kävi niin pian…
Hän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa jotain sopimatonta.