— On. Mari on juuri hakemassa…
Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:
— Hän kuolee… hän kuolee… kuolee…
Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.
Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin, silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys…
Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. — ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:
— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.
— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan…
Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!
Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä, mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »Poikani kuolee» — kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.