Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.

Ja nyt hän kuolee…

Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:

— Tahdotko mitään?

— Jano… — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.

Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.

— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.

Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän valitusten lomasta kuiskasi:

— Älä… jätä… Mattia…

— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia…