— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S. tarkastamaan häntä.
— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte… Ei mitään kustannuksia säästetä… Minä korvaan kaikki… Kun hän vaan parantuisi… vähänkin…
— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi…
— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin…
Äsken oli niin kamala katsella…
— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas silloin katsomaan…
Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja hellästi:
— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan… Sinä et voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi…
— Ei, minä en voi mennä! En voi…
Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.
Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee…