— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen ääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun velvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!
Se oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut, taistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui peruuttamattomaksi päätökseksi.
Hän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:
— Tahtoisiko Matti päästä… rauhaan, ettei polttaisi…
— Matti tahtoisi… nukkua…
Mies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan lupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua ajatellessaan päätöstään…
Kun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren amerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat, kun hän alkoi sitä ladata.
Mutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen, hätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten tuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen, joka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku päänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa tapahtua!
Hän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän tunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.
Mutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni taas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän otsansa ja sanoi hellästi lohduttaen: