— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime sunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, kuolee! Herra Jumala!
Aamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, — hän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen, sanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:
— Isä!
— Mitä, lapsi parka?
— Polttaa… niin kovin…
Jotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa katseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan painoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:
— Ei isä voi mitään…
— Jotain lääkettä, lääkettä…
Se oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan miehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli raivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.
Pitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos hänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen mielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, — mutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan tällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän eläinten tuskia kuin ihmisen.