— Herra tohtori… antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän nukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.
— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.
— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy vallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui yhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä, pyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan enemmistä kärsimyksistä!
— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin suinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani vastaan…
— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin vanhentunut vala? — kuohahti mies.
— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja kääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää anteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa kummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.
* * * * *
Iltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken horroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli vihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa. Se suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin suunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?
Hän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime sunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50 metrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle. Hän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan poikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti sedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun, kun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä…
Mies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä puistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat, hennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.