Vihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli taas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja synnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat muistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri nämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän elämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä aamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu — ja jättää jälkeensä pimeän syksyn…
Ja hän oli toivonut niin paljon.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään astuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen silmänsä olivat itkusta punaiset.
— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa pelästyneenä. — Mitä… mikä sinun on…?
— Vai niin… onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä, etten ole nukkunut.
— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.
— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi omituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs toveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa tapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista hakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin…
— Niin, kyllä minä menen…
Vaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi ovenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.
Aivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti: