Mies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön suru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä kuin ääretön taakka.

Hän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen poikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.

SYNTYMÄPÄIVÄ

Vanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana kaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä soitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä jättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos tiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla lähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.

* * * * *

Salvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä, kun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi sitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi painanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan hattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan ryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.

Vanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että työkalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten asetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki sen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen, otti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.

— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja kun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana häipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden sekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat jo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa kuumuudessa.

Ilma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka kello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä ilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan hehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista katkua.

Tämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan alkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli aivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin suuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä. Hän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi sydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata…