Hänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen lepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi taaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan hikistä otsaansa.
Mutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi ahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä eväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä koiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen housunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti, mutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi kadulle koiran ahdistamana.
Mutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ puolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla kun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi pidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes rauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin että vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä salpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn, mutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.
Koira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta väsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.
Silloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.
Se saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä selvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — vanhuuden — uhkaavana edessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei hän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama vuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja kankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.
Vanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.
Silloin hänet eroitetaan työstä — iäksi. Mihin joutuvat silloin
Kallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon…?
Sitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän jäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut paksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian suuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman alakuloinen…
Silloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu. Aa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo miellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului vilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää…
Vanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden avattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta eteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui neuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu tienhaaraan…