— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. — Se ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on tehnyt näin heikkoa…
— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin… Ja odottavat ne siellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan…
— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti hän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo… Ja onhan nyt syntymäpäiväkin!
Vanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään anniskeluun.
* * * * *
Ilma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu levisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui siltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen sieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi ojentunut häntä vastaan… Hän osti puolikkaan olutta, otti tarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.
— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.
Huutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän ääressä.
— Ja hah… Sinulla on siellä tilaa.
— On, on, — istukaa pois!