— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?
Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan, huutaen käheästi:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En…
— Sinä tulet! — sähähti poliisi.
Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.
Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi… Vanha mies tuupertui maahan.
Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.
Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi hammasta purren:
— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.
Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut. Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi tolkuttomasti: