— Sieluttomat…
Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:
— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!
— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun perheeni…? Hellitä… Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset…
Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet…
— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan hellittää vitjoja.
Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.
Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin vastaan ja huusi hurjasti:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos tahdotte, mutta putkaan en mene!
Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon yksinkertaisemmin.