— Vai et mene…
Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle. Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki hänet käsiraudalla seinään kiinni.
Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:
— Auttakaa… Auttakaa!
Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:
— Kuka on koira?
Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana, avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän huusi vihlovasti:
— Auttakaa, auttakaa!
Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi raivoisasti:
— Lakkaatko huutamasta?