Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:
— Hän ei tule…
Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, — ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.
Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle. Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa sinikalpeilta, elottomitta.
Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, — mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi, ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.
Mitä — mitä?
Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi…
Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi kuiskaten:
— Minne me menemme?