— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa… Jos sinä vaan tulisit.
Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.
— Niin Arvid… Mennään vaan. Mutta pääsemmekö me sinne? — Hänen äänensä värähti omituisesti.
— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni, — puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois…
— Oi rakas Arvid… Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että… että olen sinun vaimosi!
Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan. Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.
* * * * *
Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta epäkodikkaassa hotellihuoneessa.
He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.
Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.