Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.
Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia, mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään painoikin raskaampi taakka kuin rikos: kuolema.
Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi, että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.
* * * * *
Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen kohteliaasti:
— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?
Aivan odottamatta vastasi tyttö;
— Minä tahdon samppanjaa.
— Samppanjaa…?
— Niin… katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle… Arvid, sinä et saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten… Ehkä sinäkin tulisit iloisemmaksi, kun, kun…